Tulosta tämä sivu

Sodan ajan radiotiedustelun liikkuva yksikkö 3./PMRadP eli MO

Lauri Lehtonen

Lataa artikkeli kuvitettuna PDF-tiedostona >> (1.35mb)

I. Yksikön perustaminen sekä toiminta jatkosodan alkuvaiheessa ja asemasotavaiheessa
I.1 Johdanto
I.2 Valmistelut, yksikön perustaminen
I.3 MO lähtee sotaan
I.4 MO organisoidaan komppaniaksi, "motti-ryhmät" toimintaan Karjalan kannakselle
I.5 Syksy 1941, komppania eli MO:n pääosasto siirtyy Pitkärantaan ja edelleen Äänislinnaan
I.6 Komppania siirtyy Karhumäkeen, asemasotavaiheessa ryhmitys vakiintuu

II. Tiedustelu-, viesti- ja kuljetuskalusto
II.1 Tiedustelukalusto
II.2 Viestikalusto
II.3 Sähköhuolto
II.4 Ajoneuvot
II.5 Kaluston huolto

III. Henkilöstö, organisaatio
III.1 Henkilöstö perustamisvaiheessa
III.2 Henkilöstön määrä kasvaa
III.3 Organisaatio asemasotavaiheessa
III.4 Joukkueiden henkilöstö

IV. Toimintaolosuhteet
IV.1 Erilaisia olosuhteita etuineen ja haittoineen
IV.2 Motti 1
IV.3 Motti 2
IV.4 Motti 3

V. Toiminta, kohteet, tulokset
V.1 Kuuntelu
V.2 Paikannus
V.3 Kohteet

VI. Venäläiset salaamisjärjestelmät, avaamistoiminta MO:ssa
VI.1 Salaamismenetelmät
VI.2 Salauksen avaaminen
VI.3 MO:n avaamistoiminta
VI.4 Sanomia avataan eri paikoissa

VII. Saattue PQ-18, sodan ajan radiotiedustelun legendaarinen menestystarina

VIII. Toiminta vetäytymisvaiheessa
VIII.1 Pääosasto
VIII.2 Motit 1 ja 2
VIII.3 Motti 3

IX. Yhteenveto: moottoroitu radiotiedustelu Jatkosodan tiedustelujärjestelmän osana

 

I Yksikön perustaminen sekä toiminta jatkosodan alkuvaiheessa ja asemasotavaiheessa

I.1 Johdanto

Suomen radiotiedustelu sai tulikasteensa Talvisodassa. Tällöin ei vielä varsinaista radiotiedustelun kenttäorganisaatiota ollut, vaan toimipisteet olivat erillisinä suoraan Päämajan tiedusteluosaston 2. toimiston (Tied.2) eli viestitiedustelutoimiston johdossa:
maatiedustelupuoli (Tied.2/Ma) Säämingin Rauhalinnassa ja meritiedustelupuoli (Tied.2/Me eli "Kotijoukkojen osasto 32") Tuusulan Syvärannassa. Näiden lisäksi oli pieniä erillisiä lähikuuntelupisteitä Pohjois-Suomessa sekä yksi Maijaksi kutsuttu kuunteluauto.

Radiotiedustelun perustaja Reino Hallamaa oli jo ensimmäisillä opintomatkoillaan vuonna 1927 tutustunut Saksassa moottoroidun radiotiedustelupataljoonaan. Sellaisen saaminen Suomeen radiotiedusteluorganisaation osaksi oli hänen suunnitelmissaan jo siitä lähtien. Varojen puutteessa sitä ei päästy toteuttamaan ennen Talvisotaa. On ilmeistä, että erityisesti Talvisodan mottitaistelujen tukena tällainen liikkuva, joustava lähikuunteluvoima olisi ollut tarpeen. Vasta Talvisodan aikana päästiin tilaamaan Ruotsista tarkoitukseen soveltuva autokalusto, joka ajettiin Suomeen jäätyneen Merenkurkun yli talvella 1940. Autot ajettiin aluksi syrjäisiä metsäteitä pitkin Evon Metsäkoululle, jossa tällöin oli radiotiedustelun koulutuskeskus. Täällä tehtiin joitakin varustelutoimenpiteitä, mutta varsinaista varustelua varten ne välirauhan tultua siirrettiin Helsinkiin. Kalustoa ei kuitenkaan saatu käyttövalmiiksi ennen Jatkosotaa.

I.2 Valmistelut, yksikön perustaminen

Talvisodan jälkeen alkoi varusteluvaihe, joka kesti kesään 1941 saakka. Varsinaista tiedustelukalustoa ei autoissa ollut ruotsalaisia AGA:n suuntimoita lukuun ottamatta. Kuunteluautoihin asennettiin National 100XA-vastaanottimet, joita Hallamaa sai hankituksi Ruotsista syksyllä 1939 noin 100 kpl käyttämällä maksuna Suomen radiotiedustelun murtamia venäläisiä koodeja. Autojen säilytys- ja varustelupaikka oli Helsingissä, Töölössä Päivärinnankatu 3:ssa sijaitseva suuri "salainen" kellarihalli.

Autoja käytettiin jo Hallamaan aliupseerikoulun harjoituksissa kesällä 1940. Keväällä 1941, jo ennen liikekannallepanoa, saatiin lupa parhaan luokan autonkuljettajien palvelukseen ottamiseen. Katsottiin, että arvokkaat autot vaativat parhaat mahdolliset kuljettajat. Keväällä 1941 palvelukseen otettu autoupseeri Niilo Kostermaa ajoi henkilökohtaisesti pääkaupunkiseudulla asuvien reserviläiskuljettajien koteihin viemään palvelukseenastumismääräykset. Samassa yhteydessä hän otti Vallilasta palvelukseen pienen kahden miehen autokorjaamon Helminen & Saarinen kalustoineen.

Alkoi uusien kuljettajien kouluttaminen autojen käsittelyyn samoin kuin autojen tiedusteluvarustuksen kokeilu ja trimmaus Helsingin ympäristössä, lähinnä Pakilassa vanhalla kivetyllä tykkitiellä. Suuntimis- ja kuuntelukokeiluja johtivat tulevan liikkuvan yksikön joukkueenjohtajiksi määrätyt vänrikit. Harjoitukset suoritettiin salaamissyistä aamu- tai iltahämärissä.

Muun kehittämisen ja kouluttamisen ohessa suunniteltiin välirauhan aikana myös radiotiedustelun kenttäorganisaatiota. Suunnittelun tuloksena syntyi joukkoyksikkö, Päämajan Radiopataljoona PMRadP, jonka perustamispäivä on 18.6.1941. Pataljoonaan kuului alkuvaiheessa 5 komppaniaa:

  • 1.K, maavoimatiedustelu Säämingissä
  • 2.K, merivoimatiedustelu Tuusulassa
  • 3.K, liikkuva eli moottoroitu radiotiedustelu, epäviralliselta lyhenteeltään "MO" tai "MOTO"
  • 4.K, kaukopartioiden radioyhteyksien hoitaminen
  • Varikkokomppania, tekninen huolto ja hankinnat.
  • Lisäksi organisaatioon kuului radio- ja suuntimoasemia.

    Pataljoonan esikunta toimi Mikkelissä Päämajan yhteydessä, sillä esikunta oli samalla Päämajan tiedusteluosaston 2. toimisto, Tied.2 eli Viestitiedustelutoimisto. 3.K ei heti pataljoonan perustamisvaiheesta alkaen toiminut komppaniakoonpanossa. Alkuvaiheessa toimineista erillisistä joukkueista käytetään tässä esityksessä kuitenkin yhteisnimitystä MO.

    Sodan aikana komppanioiden määrässä ja tehtävissä tapahtui muutoksia:

  • perustettiin 5. K diplomaattikuuntelua varten
  • perustettiin 6.K ilmavoimatiedustelua varten; tämä laajeni myöhemmin Ilmavoimien Radiopataljoonaksi
  • 1.K muutettiin koulutusyksiköksi
  • 2.K muodosti Radiotiedustelukeskuksen, johon sisältyi sekä maavoima- että merivoimatiedustelu,
  • 4. K:n tehtävät siirtyivät ErP 4:lle
  • sodan loppuvaiheessa perustettiin uudelleen 4.K merivoimatiedustelua varten ja lähitiedusteluelimiä Karjalan kannaksen suuntaan.
  •  

    I.3 MO lähtee sotaan

    MO:n ajoneuvot ja niiden käyttöön varattu tiedustelu- ja huoltohenkilöstö koottiin kolonnaksi Tuusulaan silloisen Luther-opiston alueelle sotatoimialueelle siirtymistä varten. Täältä joukko lähti marssille illalla 24.6.1941 tavoitteena Sääminki. Kolonna käsitti edellä mainittujen erikoisautojen lisäksi johtoauton, sekä huolto- ja kuljetusautoja. Kolonna herätti huomiota marssin aikana. Heinolan keskustassa aamuyöllä 25.6.pidetyn marssitauon aikana jotkut sivulliset jopa yrittivät sisään muutamaan autoon. Kolonnan lähdettyä jatkamaan edelleen marssitauon jälkeen kaupunkia pommitettiin. On arveltu, jopa, että pommitus kohdistui Heinolaan nimenomaan MO:n kolonnan ansiosta. Eräiden tietojen mukaan Heinola tuli pommituskohteeksi kuitenkin sen vuoksi, että neuvostovakoilu oli ilmoittanut Päämajan toimivan Heinolassa.

    Joka tapauksessa Sääminkiin Rauhalinnan alueelle saavuttiin 25.6.1941 tappioitta. Täällä jatkettiin varustelua, mm. naamiomaalattiin autot.

    MO:n tehtäväksi oli määritetty nimenomaan lähitiedustelu rintaman läheisyydessä ja sen avulla tapahtuva tiettyjen yhtymien välitön tukeminen. Joukon käyttöajatus ja organisointi ei vielä tässä vaiheessa ollut selkiintynyt. Sitä ei ollut organisoitu komppaniakokoonpanoon, varsinaista komppaniatason johtoporrasta ei ollut. Sen sijaan Säämingissä joukko jaettiin kahdeksi itsenäiseksi joukkueeksi, joiden siirtyminen sotatoimialueelle jatkui heinäkuun alkupäivinä. Joukkueiden johtajat olivat vänrikit Veikko Snellman (myöh. Virkkunen) ja Lasse Kahrola. Alkuperäisen suunnitelman mukaan Snellmanin joukkueen piti edetä Karjalan kannaksen läpi eteneviä hyökkääviä joukkojamme seuraten, Kahrolan joukkueen taas kiertää Laatokan taitse. Snellmanin joukkueen ensimmäinen pysähdyspaikka oli Ruokolahti, jossa kuuntelutoiminta aloitettiin. Kahrolan joukkue siirtyi Kiteen kautta Ruskealaan, jossa se aloitti toimintansa. Toimintansa tulokset joukkueet raportoivat Säämingin Rauhalinnassa ja Emäntäkoulussa toimivalle 1.K:lle. Raportit toimitettiin ilmeisesti radiolla viestikeskus Lokkiin, josta ne viestitettiin edelleen Sääminkiin.

    I.4 MO organisoidaan komppaniaksi, "motti-ryhmät" toimintaan Karjalan kannakselle

    Noin kuukauden kuluttua eli 25.7.1941 Snellmanin ja Kahrolan joukkueet saivat käskyn siirtyä Immolaan. Täällä joukkueet yhdistettiin 10.8.1941 komppaniaksi 3./PMRadP jonka päälliköksi tuli luutnantti Heikki Sysimetsä. Immolasta lähetettiin Kannaksen eri rintamanosille erillisiä suuntimoautolla (B-auto) varustettuja kuunteluryhmiä suorittamaan lähikuuntelua ja -suuntimista Joillakin ryhmillä on ilmeisesti voinut olla A-auto eli kuunteluauto. Näitä nimitettiin mottiryhmiksi johtuen siitä, että niitä oli tarkoitus sijoittaa alueille, joilla oli odotettavissa vihollisen vilkasta radiotoimintaa, erityisesti mottien läheisyyteen. Yksi tällainen mottiryhmä toimi mm. Virolahdella ja siirtyi sieltä Viipurin pohjoispuolelle ja edelleen Hiitolaan. Toinen toimi suunnassa Ilmee-Antrea. Elokuussa 1941 muodostettiin hieman vahvempi, kahdella autolla varustettu vänrikki Teuvo Äyräpään johtama mottijoukkue Motti 1, josta jatkossa muodostui samannumeroinen erillinen joukkue. Tämä joukkue toimi ensin Laatokan pohjoispuolella, jossa tiedustelun kohteena olivat Laatokan saarille jääneet joukot. Sieltä joukkue siirtyi eversti Pajarin 18. D:n hyökkäystä seuraten Kannaksella Joutselkään asti. Syyskuussa 1941 joukkue siirrettiin Laatokan itäpuolelle. Komppanian johtopaikasta eli pääosastosta tuli liikkuvan radiotiedustelun keskus, joka johti mottiryhmien ja -joukkueiden toimintaa, käsitteli niiden tuottaman tiedustelumateriaalin ja raportoi sen PMRadP:n esikuntaan Mikkeliin.

    I.5 Syksy 1941, komppania eli MO:n pääosasto siirtyy Pitkärantaan ja edelleen Äänislinnaan

    Sotatoimien edetessä alettiin myös komppanian pääosastoa siirtää itään päin. 7.9.1941 MO siirtyi Pitkärantaan.

    Täällä se toimi 21.10.1941 asti, jolloin siirryttiin Äänislinnaan, sijoituspaikkana Metsäteknikumin eli metsäopiston talo. Täällä MO:n pääosasto toimi 2.6.1942 asti. Pääosaston Pitkäranta-vaiheessa ja sen jälkeenkin pienten mottiryhmien toiminta jatkui.

    Vänrikki Leo Naarvalan mottiryhmä seurasi muutaman päivän ajan saksalaista 163. Divisioonaa (Engelbrechtin divisioona) palaten takaisin Pitkärantaan. Marraskuussa sama ryhmä teki Äänislinnasta matkan Rukajärvelle, jossa se toimi pari kuukautta palaten joulukuussa takaisin.

    Toinen, vänrikki Solmu Kantolan johtama ryhmä siirtyi Pitkärannasta Kollaan ja Suojärven kautta Veskelykseen, sieltä takaisin Pitkärantaan, josta edelleen Salmin ja Mäkriän kautta Troitsankontuun ja täältä Vaaseniin, jossa se toimi talven 1941 - 42. Vielä tammikuussa 1942 toimi Karjalan Maaselässä erillinen mottiryhmä.

    Edellä mainittu Motti 1 siirtyi syyskuussa 1941 Aunuksen alueelle. Täältä se sai käskyn siirtyä nopeasti Tsalkkiin osoitettuna ryhmä Oinosen tiedustelutueksi. Täältä joukkue siirtyi edelleen Munjärven-Juustjärven-Kumsan kautta Karhumäkeen, jonne saavuttiin joulukuun alkupuolella. Motti 1 oli talven 1941 - 42 Karhumäessä saaden huhtikuussa käskyn siirtyä Rukajärvelle. Komppanian pääosasto oli tässä vaiheessa vielä Äänislinnassa.

    I.6 Komppania siirtyy Karhumäkeen, asemasotavaiheessa ryhmitys vakiintuu

    Kesäkuussa 1942 komppanian pääosasto siirtyi Karhumäkeen, jossa se sijoittui entiseen keuhkotautisairaalan rakennukseen, joka värinsä vuoksi sai nimen Sininen Kuu.

    Karhumäessä osasto toimi aina Itä-Karjalasta vetäytymiseen asti kesäkuussa 1944. Kesällä 1942 3.komppanian ryhmitys alkoi vakiintua. Liikkuvista osista muodostettiin 3 mottijoukkuetta, joista käytettiin nimiä Motti1, Motti2 ja Motti3.

    Motti1, joka talven 1941-1942 oli toiminut Karhumäessä, siirrettiin keväällä 1942 Rukajärvelle. Lähtö tapahtui huhtikuussa, mutta kelirikkotilanteen vuoksi joukko jäi ensin Selkiin siirtyen sen jälkeen Paateneeseen saapuen Rukajärvelle vasta 12.6.1942. Täällä Motti toimi aina kesäkuussa 1944 alkaneeseen vetäytymisvaiheeseen asti.

    Motti2 perustettiin 1.7.1942 Karhumäessä. Se toimi aluksi Karjalan Maaselästä Liistepohjaan johtavan tien läheisyydessä, 1-2 km etäisyydellä etulinjasta. Syyskuussa 1942 joukkue siirtyi Seesjärven rannalle Paateneen eteläpuolella olevaan Pogostan niemeen.

    Talvella 1943 oli tehty päätös radiotiedustelurintaman ulottamisesta edelleen pohjoiseen. Tämä toteutettiin siten, että Motti 2 siirrettiin Uhtualle. Siirtyminen käynnistyi 19.2.1943, autokuljetuksin ensin Karhumäkeen, sieltä junalla Hyrynsalmelle ja edelleen autoilla perille. Aluksi toimintapaikka oli 3.D:n esikunnan alueella "Eldankajärven jää" -laulusta tunnetun Beloje Ozero -järven lähellä. Syksyllä 1943 siirryttiin kuunteluolosuhteiltaan paremmalle Tetrivaaralle 6-7 km Beloje-järvestä lounaaseen, itse rakennettuun mökkiin. Toiminta Uhtualla jatkui senkin jälkeen, kun alueen rintamavastuu oli siirretty suomalaisilta saksalaisille, aina kesän 1944 vetäytymisvaiheeseen asti.

    Motti3 perustettiin kevättalvella 1942 komppanian pääosaston ollessa Äänislinnassa. Joukkue oli tarkoitettu kuunteluvoimaksi Aunuksen kannaksen suuntaan. Ensimmäiseksi asemapaikaksi valittiin Voznesenja Syvärin suulla. Kelirikko tuotti vaikeuksia alueelle siirtymiseen, joka lopulta onnistui rautatie- ja proomukuljetuksin.

    Kuunteluolosuhteet osoittautuivat kuitenkin heikoiksi ja alue turvattomaksi, josta syystä joukkue siirtyi elokuussa 1942 proomukuljetuksin Podporozeen eli Syvärin kaupunkiin Syväri-joen eteläpuolelle, 17.D:n lohkolle. Täällä toimittiin lähes kaksi vuotta, kunnes huhtikuussa 1944 siirryttiin joen pohjoispuolelle Pavlovskajan kylään. Täällä toimittiin kesäkuuhun 1944.

    Motti-joukkueiden lisäksi kuului komppanian kokoonpanoon vänrikki Leo Naarvalan johtama erillinen viestinvälitysasema, joka syksystä 1942 alkaen toimi Lieksassa. Välitysasema tarvittiin sen vuoksi, että MO:n yhteydet muodostuivat tärkeimmän viestivälineen eli Eljot-tasavirtasähkötysjärjestelmän kannalta erittäin pitkiksi.

    II Tiedustelu-, viesti- ja kuljetuskalusto

    II.1 Tiedustelukalusto

    Toiminnan päätyövälineet eli kuunteluvastaanottimet olivat amerikkalaisia National NC-100XA-vastaanottimia. Sodan uhatessa syksyllä 1939 oli Suomen radiotiedustelulla erittäin heikko kalustotilanne. Sota Euroopassa oli sulkenut sekä markkinat että vaikeuttanut kuljetuksia. Hallamaan onnistui kuitenkin saada Ruotsista sen itselleen hankkimasta vastaanotinerästä noin 100 vastaanotinta. Maksuna oli salkullinen venäläistä koodimateraalia. Vastaanottimia asennettiin kolmeen kuunteluautoon yhteensä noin 20 kappaletta. Jokaisessa kuuntelupisteessä oli kaksi vastaanotinta, joita kuuntelija saattoi vaihtokytkimen avulla kuunnella samanaikaisesti tai erikseen. National NC-100XA-vastaanottimen erityinen etu oli kapeakaistainen kidesuodin, jonka avulla heikkojakin lähetteitä voitiin kuunnella läheisillä taajuuksilla toimivista voimakkaista lähetteistä huolimatta. Kun kuunneltava taajuus viritettiin suotimen päästöalueelle, ei lähitaajuudella oleva voimakas asema päässyt häiritsemään. Vastaanotinantenneina käytettiin pitkälanka-antenneja, jotka kiinnitettiin puihin tai satunnaisiin mastorakenteisiin.

    Suuntimoina oli Ruotsista hankituissa radioautoissa AGA-Baltic-suuntimot. Sodan aikana hankittiin saksalaisia Telefunken- ja AEG-kenttäsuuntimoita. Kaikki mainitut tyypit olivat kehäantennilla varustettuja ns. pinta-aaltosuuntimoita. Kenttäsuuntimoiden käyttö jäi MO:ssa sodan eri vaiheissa varsin vähäiseksi.

    II.2 Viestikalusto

    Komppanian hajaryhmityksen ja pitkien välimatkojen vuoksi viestivälineet olivat toiminnassa aivan avainasemassa. Perusviestivälineenä oli lankayhteyksillä toimiva tasavirtasähkötysjärjestelmä. Se oli kehitetty radiotiedustelun omassa piirissä jo ennen Talvisotaa. Kehittäjinä olivat teknisen puolen Varikkokomppanian päällikkö majuri Ragvald Lautkari ja hänen apulaisensa insinöörikapteeni Holger Jalander. Heidän sukunimiensä alkukirjaimien mukaan järjestelmä sai nimen Eljot-lennätin. Saksankielisen lausumistavan mukaan LJ lausuttiin "eljot", josta edelleen tuli arkikielen lyhenne "jotti". Eljot-lennättimessä käytettiin puhelinkeskusten ohi kytkettyjä ns. keinoyhteyksiä, jonka ansiosta samoilla langoilla saattoi muu puhelinliikenne jatkua samanaikaisesti ilman että puhelinyhteyden varsinaiset käyttäjät havaitsivat linjalla tapahtuvaa tasavirtasähkötystä. Tämä siitä huolimatta, että tasavirtapulssien lähtöjännite oli suuruusluokkaa 100 V. Salassa pysymiseen luotettiin siinä määrin, että Eljot-viestityksessä ei käytetty salausta. Pisimmillä komppanian alueella ja komppaniasta Mikkelin kyseeseen tulevilla yhteyksillä oli ongelmana linjojen kapasitanssista johtuva morsemerkkien venyminen eli "laahaaminen" Myös yhteyksien vaimennukset kasvoivat etäisyyksien kasvaessa. Näistä syistä tarvittiin viestien välitysasema, joka sijoitettiin Lieksaan. Eljot-lennättimen varavälineenä käytettiin pitkillä yhteyksillä radiota. Radioviestityksen salaamiseksi komppanialla oli ainakin kaksi saksalaista ENIGMA-salaamislaitetta.

    Yhteydenpidossa muihin Päämajan tiedusteluyksikköihin käytettiin HELL-Schreiber- ja Siemens-kaukokirjoittimia, tavallisesti lankayhteyksiä käyttäen, joskin radiotien käyttö oli myös mahdollista Joissakin tapauksissa näillä yhteyksillä käytettiin Eljot:ia tai sähkötysradiota. Yleisenä sääntönä oli, että radioyhteyttä käytettiin vain silloin, kun muuta yhteysvälinettä ei ollut käytettävissä. Esimerkiksi aika-ajoin suoritettavisssa radioyhteyskokeiluissa kuittaukset lähetettiin Eljot:illa.

    II.3 Sähköhuolto

    Sähköenergian saanti tiedustelu- ja viestilaitteisiin oli oma ongelmansa. Kuunteluvastaanottimet, radiolähettimet ja osa muista viestivälineistä toimi vaihtojännitteellä. Vaihtojänniteverkkoon pystyttiin liittymään vain komppanian pääosaston sijoituspaikoissa. Näissä oli varavoimanlähteenä ja tehoreservinä kookas hinattava polttomoottorigeneraattori ja mittava akkuparisto, joka vaihtojännitteen saamiseksi käytti pyörivää muuttajakonetta. Mottijoukkueiden A- ja C-autoissa oli varusteena melko runsaasti sekä puhelin- että vahvavirtakaapelia. Mottijoukkueissa oli harvoin mahdollisuutta liittyä vaihtojänniteverkkoon. Kuunteluautoissa oli akkuparistot, joista muuttajakoneen avulla saatiin tarvittava vaihtojännite. Akut varattiin erillisillä kannettavilla polttomoottorigeneraattoreilla.

    Akkuparistot oli sijoitettu kuunteluautojen lattiatason alle, josta talvella aiheutui akkujen jäätymisvaara. Sen torjumiseksi automiehet valmistivat matalat peltilaatikot, joihin sijoitetut hehkuvat hiilet tarvittaessa lämmittivät akkuja. C- eli viestitysautot oli varustettu myös auton moottorin käyttämällä generaattorilla, jota harvoin käytettiin, koska pitkä jatkuva käyttö olisi kohtuuttomasti rasittanut auton moottoria.

    II.4 Ajoneuvot

    Tiedusteluasema-ajoneuvoina käytettiin Ruotsista hankittuja bulldog-tyyppisiä Volvo-umpikuorma-autoja, joita oli yhteensä 9 kpl.

    Lisäksi kuului tähän ajoneuvoerään yksi linja-autotyypinen ajoneuvo. Volvo-autot nimettiin ja sisustettiin eri tavoin käyttötarkoituksensa mukaan:

  • A-autot 4 kpl, olivat kuunteluajoneuvoja,
  • B-autot 2 kpl, olivat suuntimoajoneuvoja ja
  • C-autot 3 kpl, olivat viestitysajoneuvoja
  • D-auto (linja-auto) 1 kpl, käytettiin toimistotilana.
  •  

    Näiden ruotsalaisautojen lisäksi oli käytössä linja-autotyyppinen kuunteluauto Maija, joka oli palvellut radiotiedustelua jo Talvisodassa.

    Edellä mainittujen 9 auton jakautuminen lukumääräisesti eri tyyppeihin on eri lähteiden mukaan erilainen. Sodan aikana sisustusta eli käyttötarkoitusta saatettiin myös muuttaa. A-, B, ja C-autot olivat 1930-luvulla yleiseen tapaan kaksiakselisia kuorma-autoja, josta syystä niiden maastokelpoisuus oli huono.

    Keväällä 1942 lämpöeristystä parannettiin ja lämmityslaitteiksi asennettiin öljykamiinoiden sijaan Porin-Matti-puukaminat, jolloin käyttökelpoisuus talvitoiminnassa entisestään parani. Autojen moottorihuolto oli hankalaa moottorin sijaitessa ohjaamotilassa.

    Erikoisautojen lisäksi komppanialla oli kuorma- ja henkilöautoja huollon ja henkilökuljetusten tarpeisiin.

    II.5 Kaluston huolto

    Teknistä huoltoa varten oli komppaniassa ryhmä, samoin mottijoukkueissa ainakin yksi teknisiä asioita hoitava henkilö. Tällä organisaatiolla pystyttiin suorittamaan radio- ja viestintälaitteiden sekä akkujen ja polttomoottorigeneraattorien huolto- ja asennustyöt. Vaativia toimenpiteitä varten lähetettiin huollettavat laitteet, tavallisimmin polttomoottorigeneraattorit, Varikkokomppaniaan Helsinkiin.

    3.Komppanian tuloksellinen toiminta perustui myös sen teknisen varustuksen luotettavuuteen. Tiedossa ei ole, että kuuntelukalusto, Eljot-sähkötyslaitteet tai autot olisivat kertaakaan jättäneet yksikön pulaan. Autoissa tärinälle alttiina olleet vastaanottimet ja viestivälineet kestivät kuljetukset uskomattoman hyvin. Pyörivät muuttajat, joiden antaman jännitteen varassa mottijoukkueiden kaikki vastaanottimet ja lähettimet olivat, kestivät häiriöittä lähes kolmen vuoden yhtämittaisen käytön.

    III Henkilöstö, organisaatio

    III.1 Henkilöstö perustamisvaiheessa

    Perustamisvaiheen henkilöstön ydinosan muodostivat "Hallamaan aliupseerikoulussa" Tuusulassa koulutetut aliupseerit, sekä tästä joukosta kesällä ja syksyllä 1940 RUK:ssa koulutetut upseerit. Koulutettuja salakirjoituksen avaajia MO:n tarpeisiin ei reservissä ollut. Talvisodan aikana oli tosin avaajiksi koulutettu tehtäviin soveltuvia kielimiehiä ja matemaatikkoja, mutta heidät oli sidottu kiinteän radiotiedustelun eli 1.K:n ja 2.K:n käyttöön. MO:n avaustehtäviin otettiin sen vuoksi edelleen reserviläisiä, joilla siviilikoulutuksensa ja -taitojensa vuoksi oli edellytyksiä näihin tehtäviin. Lähinnä valintakriteerinä oli venäjänkielen taito. Säämingin Rauhalinnassa ja Emäntäkoululla toimivasta maavoimatiedusteluyksiköstä saatiin muutama Talvisodan käynyt avaaja, joiden tehtäväksi tuli myös kouluttaa uutta henkilöstöä tähän uuteen ammattiin.

    Alkuajan henkilöstövahvuudesta on muistelutieto, jonka mukaan Ruokolahdella olevassa joukkueessa (vänrikki Veikko Snellmanin joukkue) oli 15 upseeria, 15 aliupseeria ja yksi miehistöön kuuluva. Jos arvioidaan, että vänrikki Lasse Kahrolan joukkue oli samanvahvuinen, oli kokonaisvahvuus suuruusluokkaa 60 henkilöä. Luvuista on nähtävissä myös henkilöstöjakautuma: lähes koko joukko muodostui upseereista ja aliupseereista. Vain huoltotehtävissä, esimerkiksi autonkuljettajina oli miehistöön kuuluvia. Ruokolahdella tuli kesällä 1941 komppaniaan myös ensimmäinen Lotta, Siiri Korhonen (myöhemmin Kylmänoja), äskeisen muistelutiedon esittäjä.

    III.2 Henkilöstön määrä kasvaa

    Sodan kestäessä tuli henkilöstöä lisää: kuuntelijoita koulutusyksiköksi muuttuneen 1.K:n sähköttäjäkurssien kautta sekä avaushenkilöstöä, lähinnä venäjänkielen taitoisia miehiä ja matemaatikkoja siirrettyinä eri joukoista ja Radiotiedustelukeskuksesta.

    Lotat toimivat toimisto-, viestitys ja huoltotehtävissä. Toimistoyöhön, erityisesti liikennetutkimukseen ja avaamistoimintaan sisältyi paljon piirtämistä ja tilastointia, joissa tehtävissä lotat toimivat.

    Komppanian päällikkönä 1942-1943 toimineen T.R.O.Lehtosen (myöhemmin Kylmänoja) mukaan henkilöstön kokonaisvahvuus vuonna 1944 ennen vetäytymisvaihetta oli:

  • 35-42 upseeria
  • 12-15 kanta-aliupseeria
  • 70-80 kuuntelijaa (pääasiassa aliupseereita)
  • 30 autonkuljettajaa
  • 10-12 teknisen huollon henkilöä
  • 25-30 huoltomiestä
  • 30-35 lottaa
  • ilmavoimien yhteysupseeri
  • 2 sotavankia ja
  • 1 ½ hevosta
  • eli yhteensä noin 230 henkilöä.

     

    III.3 Organisaatio asemasotavaiheessa

    Sodan alkuvaiheessa organisaatio kehittyi vaiheittain, kuten edellä on tullut esille: alussa oli kaksi joukkuetta, sen jälkeen komppaniakoonpano, jossa johtoelin ja erillisiä ja tilapäisiä ryhmiä, mottiryhmiä. Vasta asemasotavaiheessa tultiin vakiintuneeseen kokoonpanoon, johon kuuluivat:

  • komppanian johtoporras (käytettiin nimitystä pääosasto tai vain komppania)
  • 3 mottijoukkuetta ja
  • viestinvälitysasema Lieksassa.
  •  

    Vetäytymisvaiheessa kesällä 1944 organisaatio vaiheittain muuttui, muun muassa perustettiin tilapäinen joukkue Motti4.

    Pääosasto jakautui toimistoihin tai vastaaviin toimipisteisiin seuraavasti (suluissa päällikköinä toimineita):

  • komento- ja huoltotoimisto (ltn Ilmari Sysimetsä)
  • kuuntelu- ja katsaustoimisto (ltn Teuvo Äyräpää)
  • liikenne- ja tilastotoimisto (ltn Pekka Varttinen)
  • salakirjoitus-avaustoimisto (kapt Rolf Lauren, sotvirk Nikolai Pavio)
  • tekninen toimisto (ltn Timo Airas, ltn Paavo Kotilainen)
  • auto-osasto (ltn Niilo Kostermaa, ylik Toivo Korkka)
  • viestikeskus "Workki" (ltn Sakari Leskinen)
  • komppanian pääosaston kuuntelukeskus (liikenne- ja tilastotoimiston alainen)
  •  

    Toimistojen tehtävät olivat

  • komento- ja huoltotoimisto: komentoasiat, huolto, vartiointi, kirjanpito yms.
  • kuuntelu- ja katsaustoimisto: yhteydenpito joukkueisiin ja Kumsassa toimivaan saksalaiseen suuntimoon, tiedustelukatsausten laatiminen,
  • liikenne- ja tilastotoimisto: kuuntelun ohjaaminen, suuntimis- ym. tulosten tilastointi, vihollistietojen ylläpito, lomake- ja karttavarastot, kuuntelukeskuksen johtaminen
  • salakirjoitus-avaustoimisto: koodien analysointi ja selvittäminen, kooditiedostojen ja avaustiedostojen ylläpito, vihollisen organisaatio- ja sijoitustietojen ylläpito,
  • tekninen toimisto: radiohuolto, sähkövoimalaitehuolto, radio- ja puhelinyhteyksien huolto,
  • auto-osasto: ajoneuvohuolto, sähkövoimalaitteiden moottorihuolto, polttoainehuolto, autonkuljettajat,
  • viestikeskus: puhelin-, radio ja kaukokirjoitinviestitys komppanian sisällä ja komppaniasta ulospäin, keskusradio,
  • kuuntelukeskus hoiti omalta osaltaan kuuntelua komppanian kohdealueella, täydentäen mottijoukkueiden lähikuuntelutoimintaa, kuuntelijoita oli arviolta parisenkymmentä, joilla pystyttiin miehittämään 4 kuuntelupistettä.
  •  

    III.4 Joukkueiden henkilöstö

    Mottijoukkueiden henkilöstömäärä oli suuruusluokkaa 25-30 henkilöä. Määrä vaihteli eri syistä. Henkilöstöä, erityisesti avaajia vaihdettiin pääosaston ja eri mottijoukkueitten kesken.

    Esimerkkinä olkoon Motti 1:n henkilöstöluettelo juuri ennen vetäytymisvaihetta kesäkuussa 1944 (osa joukkueesta on ollut lomalla tai muusta syystä poissa):

  • joukkueen johtaja (ltn Matti Äyräpää)
  • joukkueen varajohtaja (ltn Pauli Vesa)
  • avaaja (vänr Olli Inari)
  • 13 kuuntelijaa (1 sotmest, 1 vääp, 2 kers, 6 alik, 3 korpr)
  • 2 viestittäjää (kers, korpr)
  • teknikko (korpr)
  • 4 autonkuljettajaa (3 alik, 1 stm)
  • kokki (korpr).
  •  

    Kuuntelijat miehittivät kuuntelupisteet, joita oli 3-4 kappaletta. Viestittäjät hoitivat LJ-lennätin- sekä kaukokirjoitin-, puhelin- ja radioyhteydet. Teknistä henkilökunta oli yksi, jonka vastuulla oli radiolaitteiden ja sähkövoimalaitteiden toiminta. Hänen lomiensa aikana joku tehtävään perehdytetty kuuntelija tai viestittäjä hoiti teknisiä asioita. Avaajia oli vain yksi. Hänellä ei ollut koulutettua sijaista joukkueesta. Lomasijainen lähetettiin komppaniasta. Jokaisella autolla oli oma kuljettajansa. Autonkuljettajat huolehtivat autoista, polttomoottorigeneraattoreista ja akuista sekä joukkueen yövartioinnista.

    Eräillä henkilöillä saattoi olla useita tehtäviä, esim. varajohtaja - kuuntelija - avaaja, tai kuuntelija - osaston vääpeli tai kuuntelija - tekniset tehtävät. Myös joukkueen johtajat olivat ammattitaitoisia kuuntelijoita ja osallistuivat kuuntelutyöhön. Asemasotavaiheen mottijoukkueiden johtajina toimivat:

  • Motti 1: ltn Teuvo Äyräpää sodan alusta syyskuuhun 1942, ltn Aarne Ekerodde syyskuusta 1942 elokuuhun 1943, ltn Matti Äyräpää elokuusta 1943 sodan loppuun,
  • Motti 2: ltn Matti Äyräpää 1.7.1942-elokuu 1943, ltn Aarne Ekerodde elokuusta 1943 sodan loppuun,
  • Motti 3: ltn Pauli Koskenvaara, ltn Risto Väänänen (vaihtumisaika ei ole tarkalleen tiedossa).
  •  

    Komppanian päällikköinä toimivat

  • kapt Heikki Sysimetsä 1941-1942
  • ltn Tauno Lehtonen (myöhemmin Kylmänoja)1942-1943
  • kapt Aimo Nuotio 1943-1944
  •  

    Valtaosa komppanian henkilöstöä oli reserviläisiä. Komppanian päälliköistä luutnantti T.R.O. Lehtonen oli aloittanut sotilasuransa viestiaselajin kanta-aliupseerina 1930-luvulla ja käynyt jo ennen sotaa RUK:n. Ennen PMRadP:n perustamista hän palveli Pääesikunnan Valvontaosastossa. Alipäällystöstä noin 15% oli kantahenkilökuntaa. Sodan aikana kävi kadettikoulun ainakin kolme upseeria, Pekka Varttinen, Veikko Snellman (myöhemmin Virkkunen) ja Hemmo Kiviniemi.

    Täydentävää kuunteluvoimaa saatiin ns. divisioonan miehistä. Motti1:llä Rukajärvellä oli apuna 14. D:n radiomiehistä koottu kuuntelupiste Ontajärvellä, josta sanomat tuotiin Motti1:lle kuriiripostina. Motti2:n apuna oli tällainen yhden upseerin ja neljän radistin vahvuinen ryhmä, joka antoi kuunteluraporttinsa mottijoukkueelle. Vastaavasti Motti3:ssa oli ns. "divisioonan miehiä", eli eri divisioonista siirrettyjä valioluokan sähköttäjiä.

    IV Toimintaolosuhteet

    IV.1 Erilaisia olosuhteita etuineen ja haittoineen

    Sodan alkuvaiheessa MO:n mottiryhmät toimivat varsin liikkuvasti pieninä ryhminä. Toimittiin siis varsinaisissa kenttäoloissa, työskentely naamioiduissa autoissa, majoitus ja huoltaminen teltoissa ja ulkotiloissa.

    Talvella 1941-1942 jo ainakin Motti 1:llä Karhumäessä ja vänrikki Solmu Kantolan ryhmällä Vaasenissa sisämajoitusmahdollisuudet. Mahdollisesti osa toimintaakin tapahtui sisätiloissa.

    Komppanian pääosasto toimi sisätiloissa kaikissa sijoituspaikoissaan, Immolassa, Pitkärannassa, Äänislinnassa ja Karhumäessä.

    Kun sitten mottijoukkueet alkoivat asettua lopullisille toimipaikoilleen, oli lähtökohtana tavallisesti teltta- tai muu tilapäismajoitus. Olosuhteita pyrittiin kuitenkin mahdollisimman pian parantamaan, ja kesään 1944 mennessä oli löydetty ja jopa itse rakennettu runsaasti erilaisia korsuja ja maanpäällisiä rakennuksia toiminta- ja majoituskäyttöön.

    Matti Äyräpää on muistelmissaan todennut: "Moottoroidun joukkueen radiotiedustelijan toimintaolosuhteet poikkesivat huomattavasti komppanian pääosastossa tai Radiotiedustelukeskuksessa toimivien olosuhteista. Voidaan sanoa, että moottoroidun joukkueen miehet joutuivat jakamaan kenttäarmeijan vaivat. Usein oltiin teltta- tai korsumajoituksessa.

    Varsinaisen työn lisäksi oli huolehdittava kalliin, salaisen kaluston vartiointitehtävistä. Kuuntelullisin perustein valitut paikat saattoivat sijaita hyvinkin lähellä etulinjaa ja joskus suorasuuntaustulen alaisenakin. Miinavaara ja vihollispartiot olivat myös kiusanamme. Vihollisen tulituksen kohteiksi jouduimme kuitenkin harvoin eikä meillä ollut tappioita kaatuneina; vain pari haavoittumistapausta on näistä moottoroiduista joukkueista tullut tietooni." Näistä haavoittumistapauksista yksi tapahtui Motti 3:n proomukuljetuksen aikana Syvärillä. Kalustotappioita ei missään vaiheissa tullut.

    Tehtävästä riippuen asemapaikka saattoi olla jonkin sotatoimiyhtymän esikunnan läheisyydessä. Tiedustelutiedot voitiin silloin välittömästi toimittaa perille. Sellaisessa paikassa saattoi olla mahdollista myös kytkeytyä paikalliseen vaihtojänniteverkkoon.

    Kaikesta huolimatta vaikuttaa siltä, että mottijoukkueet olivat varsin suosittuja. Yleensä niihin lähdettiin mielellään, jopa suorastaan pyrittiin. Täällä tultiin kosketukseen rintamatehtävissä olevien yksiköiden kanssa, jolloin oman tehtävän mielekkyys ja tarpeellisuus tuli selvemmin esille. Myös tässä tehtävässä pääsi laajemmin liikkumaan ja näkemään laajaa Itä-Karjalaa ja sen erämaita, sen alkuperäisiä asukkaita. Vaivan ja vastuksen vastapainona oli toisaalta myös suurempi vapaus ja itsenäisyys, joka oli omiaan motivoimaan yhä parempiin suorituksiin".

    IV.2 Motti 1

    Motti 1 toimi Karhumäestä keväällä 1941 lähdettyään jonkin aikaa Paateneessa, kuten edellä on kerrottu. Siellä on mahdollisesti ollut käytössä kiinteitä rakennuksia, kuten myöhemmin Motti2:llakin oli. Rukajärvellä kesäkuussa 1942 asetuttiin Rukavaaran rinteille jykevään männikköön, JR52:n naapuriksi, noin 14km 14.D:n esikunnasta itään. Kuuntelutilana joukkueella oli sekä A-auto että Talvisodan Maija. Muina toimintatiloina olivat C- ja D-auto. Kuunteluolosuhteiden kannalta asemapaikka oli erittäin hyvä.

    Alkuvaiheessa majoituttiin telttoihin. Yksi teltta oli varattu taloushuollon tarpeisiin. Keittiö oli sijoitettu risuista kyhättyyn katokseen. Syksyllä alettiin rakentaa asuinkorsua, joka saatiin käyttöön syystalvella. Myös toisen korsun, keittiökorsun rakentaminen oli aloitettu. Matti Äyräpää kertoo, että hän aluksi asui yksinään toimistossaan eli D-autossa nukkuen yönsä konepistooli seuranaan. Kun kerran oli todettu venäläisen partion vierailun jäljet aivan joukkueen tilojen läheisyydessä, siirtyi joukkueen johtajakin korsuun. Joukkueen kuuntelijat rakensivat hirsisaunan, jossa oli myös yksi asuinhuone. Rakennusluvat ja myös rakennusapua ja -materiaalia saatiin divisioonasta.

    Autot olivat toimintatilana ahtaita, josta syystä Rukavaaran rinteelle alettiin suunnitella toimisto- ja asuintaloa, joka valmistuikin syystalvella 1943. Rakennuksessa oli kolme huonetta, kuuntelukeskus, toimisto ja upseerien asuinhuone.

    Rintamilla oli näihin aikoihin, kesällä 1943 rauhallista. Tuudittauduttiin turvallisuuden tunteeseen, eikä naamiointiinkaan kiinnitetty erityisen hyvää huomiota. Venäläiset kuitenkin havahduttivat joukon eräänä yönä pommittamalla Rukavaaran aluetta useaan otteeseen. Kyseessä oli pienin pommein tehty vaatimaton operaatio, jonka tuloksena oli vain joitakin särkyneitä ikkunoita ja muita lieviä vaurioita. Eräänä kirkkaana talvipäivänä saunan lämmityksestä nouseva savu ärsytti vihollisen tykistön ampumaan saunan aluetta. Osumia ei onneksi tullut.

    IV.3 Motti 2

    Motti 2 toimi Karhumäestä heinäkuussa 1942 lähdettyään Maaselän Kannaksella tiheään lehtimetsään maastoutetuissa autoissa, telttamajoituksessa. Käytössä oli tässä vaiheessa yksi kuunteluauto (A-auto) sekä toimisto- ja viestitysauto (D-auto). Ruoka valmistettiin avotulella, myöhemmin keittiökatoksessa. Sateinen sää hankaloitti elämää, tupakat homehtuivat ja ruokavarat kastuivat tilapäisissä maakuopissa.

    Syyskuussa 1942 joukkue siirtyi Seesjärven rannalle Paateneen eteläpuolella sijaitsevaan Pogostan niemeen. Siellä saatiin käyttöön kaksikerroksinen entinen pappilarakennus, johon sopivat sekä kuuntelu-, viestikeskus- ja toimistotilat että keittiö ja majoitustilat. Salaamisen kannalta tuotti vaikeuksia se, että asuttiin keskellä vilkasta karjalaiskylää.

    Paikka oli kuuntelun kannalta hyvä, mutta toisaalta uhanalainen. Joukkue oli useita kertoja vaarassa joutua saarretuksi. Ainoa tie taakse Paateneeseen oli jäälle aurattu ura, joka kevään lähestyessä uhkasi käydä kulkukelvottomaksi.

    Kuuntelun avulla saatiin muun muassa tieto Paateneeseen suunnattavasta vahvan partion hyökkäyssuunnitelmasta. Tieto vietiin alueella toimivan RajaJP 5:n komentajalle, joka viipymättä ryhtyi torjuntavalmisteluihin. Hyökkäystä ei kuitenkaan tullut. Kriittisin oli tilanne uudenvuoden yönä 1942/1943, jolloin noin 100 miehen vahvuinen osasto katkaisi joukkueen yhteydet Paateneen eteläpuolelta.

    Paateneesta siirryttiin helmikuussa 1943 Uhtualle, autoilla Karhumäkeen, sieltä junalla Hyrynsalmelle ja edelleen autoilla perille. Yksi yö yövyttiin hotellissa Joensuussa (hotellin omistaja poika, vänrikki Olli Inari palveli joukkueessa), toinen yö teltoissa Hyrynsalmella.

    Uhtualle 3D:n esikunnan alueelle saavuttaessa oli valmiina pieni korsu, oikeastaan vain maakuoppa, asuinkäyttöön. Olavi Haaskiven kertoman mukaan tämä oli hylätty korsu, jossa vettä oli "lähes alapetille". Suurempi, kuuntelutilaksi tarkoitettu korsu oli rakenteilla. Asuntiloiksi rakennettiin pahvitelttoja. Aluksi kuuntelu ja viestikeskus toimivat huolellisesti maastoutetuissa autoissa. Myöhemmin sijoitettiin kaikki kuuntelupisteet korsuun. Toiseen korsuun sijoitettiin viestikeskus, minkä ohella se toimi upseerien asuntona. Upseerit ruokailivat divisioonan esikunnan ruokalassa.

    Turvalliselle esikunta-alueelle sijoittumisessa oli eräs epäkohta. Divisioonan esikuntapäällikö vaati mottijoukkueen henkilöstöä osallistumaan varuskunnalliseen toimintaan, muun muassa jalkaväkiharjoituksiin. Ei auttanut, vaikka joukkueen johtaja Matti Äyräpää selitti, kuinka yövuoron tehneiden kuuntelijoiden päivälepo häiriintyy. Vasta eversti Hallamaan puuttuessa asiaan saatiin ongelma pois päiväjärjestyksestä.

    Esikunta-alue ei kuuntelun kannalta ollut erityisen hyvä, ja kun esikunnan läheisyys joka tapauksessa tuntui häiritsevältä, siirryttiin 6-7 km Beloje-järvestä lounaaseen sijaitsevalle Tetrivaaralle. Täällä kuunteluolosuhteet olivat hyvät. Asuintilaksi sinne rakennettiin kahden huoneen hirsirakennus. Kuuntelu ja toimistot olivat autoissa, keittiö ja ruokailutila suuressa pahviteltassa. Ajan mittaan rakennettiin myös pieni sauna lammen rannalle. Divisioona ei antanut mitään materiaalia saunan rakentamista varten. Kaikenlaista jätemateriaalia kuitenkin löytyi ja niin päästiin nauttimaan luonnonkivikiukaan löylyistä.

    IV.4 Motti 3

    Motti3 siirtyi perustamisensa jälkeen keväällä 1942 Karhumäestä Syvärin suulle Voznesenjaan. Teiden ollessa kelirikon takia huonossa kunnossa tapahtui siirtyminen junakuljetuksena Karhumäestä Podporozeen eli Syvärin kaupunkiin ja siitä proomuilla Syvärin suulle. Joukkue majoittui ensimmäisessä sijoituspaikassaan Voznesenjassa kaksikerroksiseen taloon. Paikka oli rauhaton, lentokoneet ja Syvärillä liikkuvat tykkiveneet häiritsivät. Myös kuunteluolosuhteet olivat huonot. Tästä syystä melko pian siirryttiin proomukuljetuksin takaisin Podporozeen. Podporozessa asetuttiin voimalaitostyömaan työntekijöille aikanaan rakennetun mökkikylän kahteen mökkiin.

    Täältä siirryttiin kahden vuoden kuluttua eli huhtikuussa 1944 Syvärin pohjoispuolelle Pavlovskajaan. Syvärin yli oli vain huonokuntoinen rautatiesilta ja ponttoonisilta. Hallamaalla lienee jo silloin ollut aavistus vihollisen tulevasta suurhyökkäyksestä. Myös Pavlovaskassa oli sisämajoitus. Kaikissa asemasotavaiheen toimintapaikoissa tapahtui kuuntelu autoissa, jotka naamioituina sijoitettiin majapaikkojen läheisyyteen. Toimistotilat oli sijoitettu majoitusrakennuksiin.

    Kesän 1944 vetäytymisvaiheessa ja sodan loppuvaiheissa toimintaolosuhteet muuttuivat jälleen. Toiminta oli liikkuvaa ja toimittiin kenttäolosuhteissa, usein taistelualueiden läheisyydessä. Tämä tulee esille jäljempänä.

    V Toiminta, kohteet, tulokset

    V.1 Kuuntelu

    MO oli perustettu nimenomaan taktista lähikuuntelua hoitavaksi radiotiedusteluyksiköksi. Tässä tarkoituksessa sen joukkueet sijoitettiin rintamanosille, joilla tällaista tarvetta eniten oli, tukemaan alueelle ryhmittyneen yhtymän toimintaa. Nämä yhtymät ja joukko-osastot asemasodan aikana olivat

  • Motti 1: 14. D (JR52)
  • Motti 2: Maaselässä 4.D (JR25), Paateneessa RajaJP 5, Uhtualla 3.D
  • Motti3: Podporozessa 17.D
  •  

    Joukkueet raportoivat tuloksistaan kyseiselle yhtymälle ja pitivät jatkuvasti yhteyttä yhtymän tiedustelupuoleen. Myös viestipuoleen on pidetty kiinteää yhteyttä, ilmeisesti ennen kaikkea sen vuoksi, että Eljot-yhteyksien kytkemisessä joukkueesta komppaniaan ja mahdollisiin muihin yhteydenpitosuuntiin tarvittiin yhtymän viestiorganisaation toimenpiteitä. Joukkueen kuuntelun ulottuvuusalue saattoi olla laajempi kuin yhtymän vastuualue, joten se sai paljon muitakin tahoja kiinnostavaa tietoa. Sen vuoksi joukkueesta oli kiinteä raportointiyhteys myös komppanian pääosastoon. Omia kaukopartioita palvelevassa kuuntelutoiminnassa saatettiin pitää yhteyttä suoraan Päämajaan (Lokkiin), josta taas hoidettiin yhteydet kaukopartiojohtoon (ErP.4). Myöhemmin, kevättalvella 1944 on MO lähettänyt ilmoituksia suoraan ErP.4:lle. Yhteydenpito komppaniaan oli tärkeä myös sen vuoksi, että vastustajan salaamisjärjestelmistä eivät kaikki olleet joukkueen omin voimin ja kyvyin murrettavissa, eivätkä sanomat siis avattavissa. Komppaniatasolla oli tässä suhteessa enemmän voimaa ja korkeampi ammattitaito.

    Joukkueissa ja komppanian kuuntelukeskuksessa hoidettiin kuuntelua jatkuvana ympärivuorokautisena toimintana. Kuuntelupisteitä oli pääosastossa 4 ja kussakin joukkueessa 3-4. Kuuntelupisteen kahden vastaanottimen järjestelmää voitiin käyttää eri tavoin hyväksi. Kun toisella vastaanottimella kuunneltiin tiettyä seurattavaksi määrättyä asemaa voitiin toisella etsiä uusia kohteita tai valita kuunneltavaksi seurattavan aseman eri taajuudella toimivaa vasta-asemaa. Myös saatettiin toimia niin, että kummallakin vastaanottimella oli oma seurannan kohteena oleva verkkonsa. Kuulokkeisiin liittyi kytkin, jolla kumpaankin korvaan saatiin eri vastaanottimen signaali. Yhden pisteen miehittämiseen tarvittiin 4 kuuntelijaa kunkin kuuntelijan työvuorojen noudattaessa seuraavaa rytmiä: 6 h työtä, 12 vapaata, 6 h työtä, 12 h vapaata, 6 h työtä, 12 h vapaata 6 h työtä, lopuksi 36 h vapaata ("pitkä vapaa"). Tähän työvuorokiertoon kului 4 vrk, joten keskimääräiseksi työajaksi tuli 6 h/vrk. (nykyinen tavanomainen 40 h viikkotyöaika merkitsee keskiarvona 5,7 h/vrk).

    V.2 Paikannus

    Kohteiden paikantamista varten oli B-autot alun perin varustettu AGA-Baltic-suuntimoilla. Käyttökokemukset suuntimisesta olivat huonot. Pinta-aaltosuuntimot eivät ole kovin käyttökelpoisia peitteisessä metsämaastossa. Mahdollisesti puutteita oli myös käyttötaidoissa. Sitäpaitsi mottijoukkueen sijoituspaikasta saadulla yhdellä suuntatiedolla ei kohteen paikantamisen kannalta olisi ollut suurta merkitystä, vaikka suuntimatulos olisi ollut tarkka. Joka tapauksessa lopputulos oli se, että suuntimoita käytettiin hyvin vähän. Kohteet paikannettiin sanomien sisältämien paikkatietojen perusteella. Venäläisissä sanomissa olevat koordinaattilukemat viestitettiin yleensä salaamattomina. Viestittäjän sähkötyskäsialan perusteella pystyttiin myös lähettävä asema usein tunnistamaan. Jos kyseinen asema oli aikaisemmin paikannettu, ei asemasotatilanteessa uutta paikannusta enää tarvittukaan. Paikkatietoa saatettiin käyttää hyväksi myös sanoman avaamisessa siten, että sanomassa olevan koordinaattitiedon määrittämässä maastonkohdassa muilla keinoin havaitun toiminnan oletettiin liittyvän sanoman sisältöön. Näin mahdollisesti päästiin kiinni sanomassa käytettyihin salakielitermeihin. Myöhemmin saatiin komppanialle saksalaisia AEG- ja Telefunken-pinta-aaltosuuntimoita, joiden käyttö ei ilmeisesti ollut sen aktiivisempaa. Kumsassa oli saksalainen kaukosuuntimo. Muistelmien mukaan sen kanssa oli yhteistoimintaa ja kaukosuuntimiseen pyrittiin jonkin aivan uudentyyppisen viestin tullessa havaituksi. Tästä on esimerkkinä jäljempänä esille tuleva saattuesanoma, jonka lähetyspaikka suunnittiin "johonkin Arkangelin suunnalle". Päämajan Radiopataljoonalla oli kaukosuuntimoverkko, mutta sen hyväksikäyttämisestä MO:n toiminnassa ei ole tietoa. Todennäköisesti sitä ei käytetty hyväksi.

    V.3 Kohteet

    Pääkohteina olivat kesän 1941 hyökkäysvaiheessa ja asemasodan alkuvaiheessa tuettavan yhtymän vastassa olevat joukot, joista saatiin yhtymien komentajille arvokasta tietoa. Syksyllä 1941 oli näin saatu tiedustelumateriaali erittäin runsasta. Veteraanit mainitsevat muistelmissaan erityisesti venäläisen JR 376:n, josta oltiin kiinnostuneita sen vuoksi, että rykmentin komentaja oli suomalaissyntyinen everstiluutnantti Valli. Myös rykmentin pataljoonien komentajat olivat suomalaissyntyisiä. Venäläisten huhtikuussa 1942 toteuttamaa ns. Syvärin kelirikkohyökkäystä pystyttiin seuraamaan. Tässä vaiheessa ei Motti3 ollut vielä paikoillaan Syvärillä, vaan seuranta tapahtui komppanian pääosastossa Äänislinnassa. Hyökkäävän hiihtoprikaatin ja sen pataljoonien välistä sanomanvaihtoa pystyttiin sieppaamaan aina hyökkäyskäskyjä myöten.

    Motti 2:lla oli vielä talvella 1942-1943 Paateneessa toimiessaan runsaasti kohteita vihollisen partiotoiminnan ollessa vilkasta Seesjärven alueella. Samoin pyrittiin seuraamaan pohjoisilla erämaa-alueilla Suomen puolella liikkuvia vihollispartioita.

    Asemasodan jatkuessa radiotoiminta hiljeni oleellisesti vastassa olevien rintamajoukkojen aktiivisuuden vähentyessä ja niiden siirtyessä lankayhteyksien käyttämiseen. Tällöin merkittävimmäksi kohteiksi muodostuivat NKVD-joukot, jotka toimivat selustavarmistustehtävissä ja mm Stalinin kanavan ja Muurmannin radan suojaamistehtävissä. Vihollinen aloitti radiohiljaisuuden 10.5.1944. Se päättyi vasta suurhyökkäyksen alkaessa 9.6.1944.

    NKVD-joukkojen radioliikenteen seurantaa saatettiin hyödyntää kahdella eri tavalla. Jäljittäessään ja takaa-ajaessaan suomalaisia kaukopartioita NKVD-yksiköt viestittivät käskyjä, joista selvisivät varmistusladut ja -reitit, havainnot suomalaisista partioista, väijytyspaikat, tunnussanat ja mahdollisesti muuta takaa-ajoon liittyvää tietoa. Näitä viestejä MO sieppasi ja avasi sekä välitti kaukopartiojohdolle, joka saattoi näiden tietojen avulla ohjata partioiden toimintaa ja paluuta takaisin omalle puolelle. Esimerkiksi 27.1.1943 osasto Vehniäiselle (1./ErP.4) välitettiin seuraava MO:n sieppaama "Saatujen tietojen mukaan" -sanoma: "27.1.9143 klo13.55 Rajav.ryhmän 80.patl. - Vodlajärven verkossa- sissitiedryhmän:o 3:n johtajalle Rigojeville: Viholliskopla murtautunut selustaamme Balan alueella. Käsken suojaamaan Yläjärven (Verhueje-ozeron) 8284 ja Nimettömän järven (Bezimennoje ozeron) 8280 välisen kannaksen. Jos vihollinen keksitään, on siitä viipymättä tehtävä ilmoitus.Tserepanov". (Päämajan tiedusteluosaston jakamat tiedustelutiedot varustettiin merkinnällä "Saadun tiedon mukaan", kun tieto oli saatu radiotiedustelulla).

    NKVD-yksiköiden viestityksestä paljastui myös tietoja taistelujoukoista, joiden selustavarmistuksessa ne toimivat tai joihin niiden toiminta muutoin liittyi. Niinpä esimerkiksi Motti 3 selvitti venäläisen 7. A:n joukkojen ryhmitystietoja73. NKVD-rykmentin viestityksen perusteella. Ennen Syvärin rintamalla alkanutta suurhyökkäystä kesällä 1944 saatettiin tällä tavoin seurata hyökkäykseen ryhmittyvien vihollisjoukkojen yksiköitä ja niiden ryhmityssuuntia. Huhtikuussa 1944 siepattiin Syvärin suulla toimivan NKVD-pataljoonan sanoma, jonka mukaan: "merijalkaväkiprikaati NN:stä on karannut sotamies ...". Näin selvisi merijalkaväkiprikaatin olemassa olo alueella. Tämä taas ennusti tulevaa Tuuloksen maihinnousua, vaikkakaan tätä johtopäätöstä ei osattu etukäteen tehdä.

    Artikkeli jatkuu

    Edellinen sivu:
    Seuraava sivu: Ihantalan panssarikoodi

    Uutiset

    Sivu 1 / 6  > >>

    Kategoria: General
    Kirjoittaja: Tiedottaja
    Lokakuussa 2016 julkaistiin Ohto Mannisen, Lauri Lehtosen ja Timo Lienen kirjoittama kirja Sanomansieppaajia ja koodinmurtajia, joka kertoo radiotiedustelumme toiminnasta sotavuosina 1939–45.
    Kategoria: General
    Kirjoittaja: Tiedottaja

    Kouvolan Sotilasradiomuseo järjestää 10.–11.9. (lauantai-sunnuntai) matkan Pietariin ja Kronstadtiin. Pietarissa tutustutaan sotamuseoon ja Kronstadtissa Popov-museoon. Matka varmasti kiinnostaa myös ELSO-killan jäseniä.

    Matka Kronstadtiin kulkee Suomenlahden ali ja yli menevää patotietä, joten sekin nähdään matkalla.

    Matkan kustannus on n. 250 €/henkilö + viisumikulut. Ilmoittautuminen matkalle 30.7. mennessä

    Ilmoittautuminen sähköpostilla: museo@putkiradiomuseo.fi

    Kategoria: General
    Kirjoittaja: Tiedottaja
    ELSO-kilta kokoontuu vuosikokoukseen Turkuun lauantaina 9.4. klo 15 alkaen. Kokouksen lisäksi päivän ohjelmassa on esitelmiä, ruokailu ja sauna. Kaikki jäsenet toivotetaan lämpimästi tervetulleiksi.