Tulosta tämä sivu

Radiotedustelun toiminta Tuusulassa sotiemme aikana

Lauri Lehtonen

Artikkeli on julkaistu jonkinverran suppeampana teoksessa Tuusula sotilaspitäjänä (Taistelukoulun perinneyhdistys 2007). Tässä versiossa käsitellään MO:hon liittyviä asioita hieman laajemmin.

1. Radiotiedustelu ennen talvisotaa

Radiotiedustelumme käynnistyi vuonna 1927, jolloin luutnantti Reino Hallamaa sai tehtäväkseen radiotiedustelun ja salakielipalvelun kehittämisen Suomen puolustusvoimissa.Huolimatta puolustuksemme resurssien niukkuudesta Hallamaa sai organisaatiotaan kehitetyksi ja laajennetuksi niin, että 1930-luvun lopulla koko henkilöstövahvuus oli 80 henkilöä. Hallamaa oli hankkinut joukkoonsa taitavia ja tarmokkaita kouluttajia samoin kuin venäjänkielen taitoisia salakielieksperttejä, jotka kouluttivat ammattinsa hallitsevia kuuntelijoita eli radiosanomien sieppaajia ja avaajia eli koodien ratkaisijoita ja salattujen sanomien tulkitsijoita. Huomattava henkilöstölisäys oli saatu vuonna1937, joten talvisodan syttyessä tälläkin joukolla oli jo noin 3 vuoden kokemus.Alkuvuosina oli käytetty varusmiesvoimaa, mutta ennen sotaa koko henkilöstö oli vakinaisesti palkattua. Kuuntelijat olivat aliupseereita.

Kuuntelutoiminnan pääpaikkana oli Lahdenpohja, josta käsin osa joukkoa, niin sanottu meriryhmä siirrettiin kesäkausiksi Kannakselle, Seivästölle ja Terijoelle perehtymään Neuvostoliiton Itämeren laivaston radiotoimintaan ja selvittämään sen salaamisjärjestelmiä.Selvitystyötä tehtiin yhdistämällä radiokuuntelun ja suuntimisen sekä optisen tähystyksen havainnot. Näin hankittiin valmius ratkaista neuvostolaivaston radiokoodit ja avata sanomat. Merivoimien yleisin koodi, jossa merkit ja termit oli korvattu 4 numeron merkkiryhmillä, opittiin hallitsemaan hyvin.

Radiotiedustelun johtoelimenä oli Yleisesikunnan Ulkomaaosaston Tilastotoimistossa (Toimisto V) Reino Hallamaan johdossa toimiva johtoryhmä, joka oli suoraan ulkomaaosaston päällikön alainen. Mitään Yleisesikunnan ulkopuolista erillistä laitosta tai joukko-osastoa ei ollut perustettu, vaan koko radiotiedustelujoukko oli osa Yleisesikuntaa.

2. Radiotiedustelu ryhmitetään uudelleen talvisodan edellä

Samanaikaisesti kun suojajoukot syksylä 1939 siirtyivät rajoja kohti, katsoi radiotiedustelun johto tarkoituksenmukaiseksi siirtää toimielimet kauemmaksi mahdollisten taistelujen jaloista. Lahdenpohjasta maavoimatiedustelua hoitava osa siirrettiin Sääminkiin Rauhalinnan huvilaan. Meriryhmä, joka tuolloin oli vielä kesäharjoituksessaan Terijoella, sai pikalähdön 10.10.1939. Ei ehtinyt joukon edustaja enää Viipuriin onnittelemaan siellä avioliittoon vihittävää työtoveriaan.Meriryhmä pakkautui täpötäyteen evakkojunaan. Määräasema oli Kerava, josta autot veivät joukon Hyrylään.

Hyrylän vanhassa puukasarmissa aloitettiin kuuntelutoiminta. Terijoelta Hyrylään tuli kaikkiaan noin 25 kuuntelijaa sekä avaushenkilökuntaan kuuluvaa. Kuuntelutyö jouduttiin tekemään ahtaissa majoitustiloissa, joissa lepääminen oli näin ollen jokseenkin mahdotonta. Tilanne parani nopeasti, sillä muutaman päivän kuluttua päästiin Lottaopistoon, entiseen Syvärannan lepokotiin. Siellä saatiin huomattavasti paremmat tilat sekä kuunteluun että majoittumiseen. Ruokasalissa lotat tarjoilivat ruokaa ja kahvia. Kuuntelupisteet ja toimistot olivat yläkerrassa, majoitus alkuvaiheessa alakerrassa. Marraskuussa työskentelyolosuhteet paranivat edelleen, sillä vastapäätä sijaitseva näkövammaisten kurssikeskus Onnela saatiin majoituskäyttöön. Onnela oli puolustusvoimien käytössä 20.10.1939 – 4.1.1941. Jotkut perheelliset asuivat paikkakunnalta vuokraamissaan asunnoissa.

Samoihin aikoihin oli myös tiedustelun johto siirtynyt sodan ajan kokoonpanoon ja ryhmitykseen. Päämajan tiedusteluosastoon Mikkelissä oli pelkästään radiotiedustelun johtamista varten perustettu oma toimisto Tied. 2, jonka päällikkönä majuri Reino Hallamaa toimi. Sen alaisena oli radiotiedustelun kenttäorganisaatio, maapuoli Säämingissä (Tied. 2/Ma) ja meripuoli Tuusulassa (Tied. 2/Me). Tuusulan ryhmästä käytettiin sen omassa piirissä nimitystä ”Kotijoukkojen osasto 32”.Tämä oli täysin epävirallinen meripuolen johtajana toimivan luutnantti Lars Pakarisen ”hihasta” ottama nimitys, jota kuitenkin käytettiin esimerkiksi osaston henkilökorteissa. Edelleenkään ei ollut mitään omaa erillisorganisaatiota tai – yksikköä radiotiedustelua varten, vaan kaikki kuuluivat muodollisesti Päämajan kokoonpanoon. Tied. 2/Me jakautui tehtävien mukaisiin jaoksiin: kuuntelujaos hoiti varsinaisen sanomien sieppaamisen, avaus- eli ratkaisujaos hoiti salakirjoitusjärjestelmien ratkaisemisen ja siepattujen sanomien avaamisen, liikennejaos analysoi vastustajan radioliikennettä ja taktinen jaos laati yhteenvetoraportit.Avausjaosta johti kapteeni Yrjö Palko.Alkuvaiheen, jo rauhan aikana toimineita avaajia olivat ”emigranttituomari” Nikolai Pavio ja maisteri Lauri Havinki. Luutnantti Pakarisen apulaisena oli vänrikki Risto Heino, jonka erityistehtävänä oli toimintatilojen hankkiminen laajenevalle joukolle, joita tiloja sitten järjestyikin Onnelasta ja ympäristön huviloista.

Tuusulaan oli siirretty meripuolen lisäksi radiotiedustelun tekninen ryhmä, jonka johtajana oli kapteeni Ragnvald Lautkari. Ryhmän insinööreistä mainittakoon dipl.ins Holger Jalander. Tekninen ryhmä hoiti kuuntelutilojen asennuksia ja rakensi niihin liittyviä lisälaitteita, esim kaiutin- ja kytkentäsysteemeitä sekä radiotelineiden verkkolaitteita. Täällä aloiteltiin myös myöhemmin tunnetuksi tulleen Kyynel-nimen saaneen partioradion kehittelyä. Merkittävin oma tekninen hanke oli kuitenkin pääasiassa Lautkarin kehittämä yleistä puhelinverkkoa käyttävä viestitysjärjestelmä Eljot eli Jotti (saksankielen kirjainnimistä El ja Jot eli L ja J, Lautkari, Jalander). Järjestelmä perustui tasavirtasähkötykseen, ja se oli kytketty puhelinverkkoon siten, että muut verkon käyttäjät eivät viestitystä voineet havaita. Se oli radiotiedustelun sisäisenä järjestelmänä käytössä koko sodan ajan. Tekniikan miehet asuivat ja työskentelivät läheisissä Syvälahden ja Vartiovaaran huviloissa.

3. Koodien murtamiskykyä pyritään kehittämään

Hallamaa pyrki saamaan radiotiedustelun organisaatioon nopeasti lisävoimaa. Ennen sotaa ei ollut ehditty kouluttaa reserviä käytännössä juuri ollenkaan. Periaatteessa tarvittiin lisää sekä kuuntelijoita että erityisesti salakieliasiantuntijoita salaamisjärjestelmien tutkijoiksi ja ratkaisijoiksi. Merivoimien tavallisin 4N-koodi hallittiin, kuten edellä jo todettiin. Tällä koodilla salattujen sanomien rutiininomaista avaustyötä hoitivat edellä mainitut Palko, Pavio ja Havinki. Kuuntelijoiden koulutus pääsi käyntiin vasta vuoden 1940 alussa, kuten myöhemmin tulee esille.

Salakieliasiantuntijoita alettiin kouluttaa siten, että heti talvisodan alkuvaiheissa koottiin Tuusulaan noin 20 henkilön ryhmä matemaatikkoja ja kielimiehiä, joiden tehtäväksi tuli perehtyä salakieliongelmiin. Tämän ryhmän jäsenistä mainittakoon Helsingin Yliopiston matematiikan professori Rolf Nevanlinna ja hänen veljensä Eri Nevanlinna sekä silloinen vakuutusmatemaatikko, kapteeni Erkki Pale, joka rannikkolinnakkeelta siirrettiin Hallamaan organisaatioon. Hänestä tuli jatkosodan aikana koko avaustoiminnan johtaja. Edelleen tähän ryhmään kuuluivat Aarre Tunkelo, myöhemmin tilastollisen Päätoimiston pääjohtaja, tuleva professori Heikki Miekkoja ja tuleva Rakennushallituksen pääjohtaja Heikki Sysimetsä, jotka myöhemmissä talvi- ja jatkosotien vaiheissa toimivat radiotiedustelun eri tehtävissä. Tämä erikoisryhmä asui Lottaopiston lähellä olevassa Syvälahti- nimisessä huvilassa. Ryhmän erityisenä kohteena oli Neuvostoliiton maavoimien divisioonan ja sitä ylemmillä tasoilla käytetty 5-numeroinen (5N) koodi, jota ei sodan syttymiseen mennessä oltu saatu ratkaistuksi. 5N-koodin kimpussa ahertava ryhmä kävi Syvärannassa vain ruokailemassa. Ryhmän tulo ruokasaliin oli aina hieman meluisa ja hilpeä ja siksi se sai nimekseen ”Dionnen iloiset viitoset”.

5N-koodia ei saatukaan ratkaistuksi ennen talvisodan päättymistä. Vasta kesäkuussa 1940 järjestelmän tutkimista jatkanut kapteeni Yrjö Palko kehitti ratkaisun. Merkittävä apu saatiin japanilaisilta, jotka lähettivät suuren määrän Kaukoidästä siepattuja sanomia lisämateriaaliksi. Oleellista oli se, että siellä koodi oli ollut sama kuin Suomen rintamalla. Ratkaisutulos osoittautui erittäin tärkeäksi jatkosodan alkuvaiheessa, jolloin sama koodi oli edelleen Neuvostoliiton maavoimien käytössä. Tämä seikka auttoi tiedusteluamme ratkaisevasti ja johti merkittäviin menestyksiin muun muassa Laatokan pohjoispuolen taistelussa.

4. Meritiedustelun toiminta ja tuloksia talvisodan aikana

Radiotiedustelu seurasi Tuusulassa Neuvostoliiton Itämeren laivaston ja laivaston ilmavoimien toimintaa. Alukset ilmoittivat asemapaikkojaan ja tietoja toiminnastaan radiosanomin. Sanomat avattiin ja tulokset toimitettiin tarvitsijoille eli Päämajaan ja suoraan myös Merivoimien esikuntaan. 30.11. annettiin Itämeren laivastolle merkkisana FAKEL (soihtu). Tämä oli kaikesta päättäen koodisana, jolla ilmoitettiin vihollisuuksien alkavan.

Merivoimien esikunnan tiedustelu-upseeri kapteeniluutnantti Lars Ã…ström siirtyi joulukuun alussa Syvärantaan, jolloin radiotiedustelun tietojen siirtyminen merivoimille tehostui. Hänen apunaan oli Matti E Mäkelä, joka sotilasarvoltaan oli ylimatruusi, mutta Suomen laivastoliiton toiminnanjohtajana hän oli laivastoasiain erikoistuntija. Kapteeniluutnantti Ã…strömin kuoltua vuoden 1940 alkupuolella Mäkelä jäi yhteyshenkilöksi. Hän toimikin sitten radiotiedustelun organisaatiossa koko sotien ajan yleten myöhemmin luutnantiksi. Hän siirtyi Stella Polaris-operaation mukana Ruotsiin ja jäi sinne radiotiedustelun eli FRA:n palvelukseen eläkeikään asti.

Esimerkiksi eräänä seurannan kohteena oli suuri jäänsärkijä Jermak, joka oli tulossa Jäämereltä Itämerelle. Suomalainen sukellusvene lähetettiin asemiin Liepajan edustalle, mutta huonon näkyvyyden ansiosta se ei onnistunut torpedoimaan Jermakia. Vuoden 1940 alkupuolella ankara talvi rajoitti laivastojen toimintaa oleellisesti, ja radiotiedustelun kohteet siten vähenivät. Tärkeä seurannan kohde oli Paldiskista toimivat Itämeren laivaston meri-ilmavoimat, jotka tekivät pommihyökkäyksiä Suomen kaupunkeihin.

Elämä Lottaopistossa oli monessa suhteessa varsin rauhanomaista. Vartiointia ei ollut järjestetty mitenkään. Aseistuksena olivat muutamalle kuuntelijalle jaetut Terni-kiväärit, jotka aseina olivat jokseenkin arvottomia, kuten tiedetään. Niillä ei mitenkään harjoiteltu, ja jossain vaiheessa nekin kerättiin pois. Ainoa ”sotainen” tapahtuma oli Keravan pommitus. Kuuntelijat riensivät Terni-kivääreineen ulos tarkoituksena ampua matalalla lentäviä pommikoneita. Luutnantti Pakarinen kielsi sen kuitenkin jyrkästi, jotta ei kiinnitettäisi lentokonemiehistöjen huomiota salaiseen kohteeseen. Kerran lähdettiin parin kuuntelijan voimin Tuusulanjärven taakse etsimään sinne huhun mukaan pudotettuja desantteja. Aseistuksena oli toisen oma taskuase. Tämä hiihtomatka jäi tuloksettomaksi.

Varusmiehiä oli osaston palveluksessa vain kaksi lähettiä, jotka veivät kahvia kuuntelijoille työvuoron aikana ja hoitivat muita ”juoksevia” asioita. Toinen läheteistä oli tuleva itämaisten kielten professori Armas Salonen, toinen tunnettu juoksija Alpo Savolainen.

5. Radiotiedustelijoiden koulutus aloitetaan.

Talvisota jouduttiin siis käymään suunnilleen sillä henkilökunnalla, joka rauhan aikana jo oli olut palveluksessa, lukuun ottamatta edellä mainittua matemaatikkojen ja kielimiesten ryhmää, joka sekin oli lähinnä kouluttautumassa alalle. Jonkin verran apuhenkilökuntaa värvättiin palvelukseen paikkakunnalta. Muun muassa avaamistyössä tarvittiin apulaisia tekemään tilastoja ja muuta vastaavaa aputyötä. Silloinen lotta Ella Kumpulainen (myöhemmin Heyno) on kertonut, kuinka hänet valittiin. Eteen annettiin kapeisiin ruutuihin jaettu paperi. Valintatestinä oli se, että piti kirjoittaa siistillä ja selvällä käsialalla viisi numeroa, eli siis 5N-sanoman yksi ryhmä kuhunkin ruutuun.

Kuuntelijoiden koulutukseen ryhdyttiin myös nopeasti. Vuoden 1940 ensimmäisinä päivinä saapui valittu joukko nuoria miehiä aloittamaan asepalvelustaan silloisella Suojeluskuntain päällystökoululla, joka nykyisin on Puolustusvoimain koulutuksen kehittämiskeskus. Joukko oli valittu muun muassa Helsingin, Kotkan, Lahden ja Uudenkaupungin suojeluskunnista, eli paikkakunnilta, joilta oli lähtöisin Hallamaan kantahenkilökuntaan kuuluvia miehiä. Tärkeänä valintakriteerinä oli asianomaisen luotettavuus, ja oli siis tärkeätä että valittavat jotenkin tunnettiin ennestään. Osa koulutukseen valituista oli vielä alle asevelvollisuusiän, nuorimman ollessa 15-vuotias. Koulutus käynnistyi normaalin sotilaskoulutuksen tapaan painopisteen luonnollisesti ollessa radiotiedustelun tehtäviin perehdyttämisessä. Tulevan tehtävän laadusta ei koulutettaville kerrottu mitään, otettiin vain vaitiolositoumus ja aloitettiin sähkötys- ym radiotiedustelun ammattitaitoon liittyvä koulutus. Vasta vähitellen pojille selvisi, mistä oli kyse. Päällystökouluun perustettiin varsin pian sairaala ja radiotiedustelun koulutusryhmä oli siirrettävä muualle. Puolet koulutettavista siirrettiin Evon metsäkoululle ja toinen puoli Tuusulassa sijaitsevalle Tuomalan kansakoululle. Kouluttajina toimi sekä kokeneita radiotiedustelumiehiä että reservistä otettuja erikoismiehiä. Evolla koulutuksen johtajana oli radiotiedustelumies kapteeni Lotsari. Sähkötyksen ja yleissotilaallisten asioiden kouluttajia olivat edellä mainittu Risto Heino ja Ahti Korkeamäki. Teknisiä asioita opetti Suomen Philipsin pitkäaikainen työnjohtaja radioteknikko Onni Leino.

Evon koulutusorganisaation nimi improvisoitiin samaan tapaan kuin edellä meritiedusteluosaston nimi ”Osasto 32”. Evon osastolle annettiin nimi ”OMP” eli ”Onnelliset Metsän Pojat”. Tällä OMP-leimalla varustettiin osastosta lähtevät kirjeet. Mainittakoon vielä, että reserviläisten lähettämiin kirjeisiin oli pantava lähettäjäksi joku osaston upseereista.

Talvisodan päättymisen aikoihin molemmat koulutusryhmät siirrettiin Luther-opistolle eli nykyiselle Seurakuntaopistolle ”Hallamaan aliupseerikouluun”. Koulutuksen painopiste oli täälläkin radiotiedustelijan taidoissa. Koulutettavat saivat täällä myös ensi kosketuksen tulevan Päämajan Radiopataljoonan 3. komppanian eli MO:n kalustoon, Ruotsista Talvisodan aikana saatuihin radiotiedusteluautoihin. Saatiinpa kosketus kulttuuriinkin. Radioauto oli ajettu asemaan Ainolan aidan viereen ja puutarhassa kävelevä säveltäjämestari Sibelius tuli kiinnostuneena seuraamaan poikien harjoitusta: ”Mitäs pojat puuhaa”.

Aliupseerikoulun päätyttyä osa siirtyi Reserviupseerikouluun. Heistä tuli myöhemmin jatkosodan radiotiedustelun keskijohdon runko. MO:ssa tuli sodan aikana palvelemaan 70 koulutettavasta noin kolmannes eli noin 20 radiotiedustelu-upseeria ja -aliupseeria. Heistä mainittakoon sittemmin MO:ssa joukkueenjohtajina tai muissa merkittävissä tehtävissä toimineet Arne Ekerodde, Ahti Karjalainen (tuleva pääministeri), Lasse Kahrola, Pauli Koskenvaara, Olli Mykkänen, Leo Naarvala, Veikko Snellman (myöh. Virkkunen), Pekka Varttinen, Risto Väänänen, Matti Äyräpää ja Teuvo Äyräpää.

Osa siirrettiin Syvärantaan kuuntelijoiksi. Osa kotiutettiin sen vuoksi, että he olivat tulleet palvelukseen alaikäisinä ja niin pantiin pojat kotiin ”kasvamaan”. Jatkosodassa hekin sitten olivat radiotiedustelun tehtävissä.

6. Valvontaosaston salainen kurssi ”555”

Yleisesikunnan Ulkomaaosaston Valvontatoimiston tehtävänä oli muun muassa vakoilijoiden etsintä ja paljastaminen. Yhtenä keinona oli niin sanottu radiovalvonta, jolla radiota yhteysvälineenään käyttävät agentit ja desantit pyrittiin löytämään. Radiovalvonnan tehostamiseksi käynnistettiin syksyllä 1940 erittäin salainen erikoiskurssi, peitenimeltään ”555”. Kaikki kurssilaiset olivat palkattuja aliupseereita. Kurssi toimi aluksi Hyrylässä, sen jälkeen useassa paikassa Tuusulassa, kunnes se keväällä 1941 sijoittui Järvenpäähän insinööri Dahlin huvilaan. Koulutuksen pääpaino oli radiotiedustelun alaan kuuluvissa asioissa, sähkötyksessä ja radiotekniikassa. Myös venäjän kieli kuului opetettaviin aineisiin. Salaamissyistä oli annettu ohjeet, mitä uteliaille sivullisille kerrotaan joukosta. Peitetarinana oli se, että kyseessä oli joukko ”päähän haavoittuneita talvisodan invalideja”. Juhannuksen edellä 1941 kaksi joukon miestä sai erikoistehtävän: heidän oli kiivettävä Neuvostoliiton lähetystön katolle ja katkaistava kaikki radioantennit. Näin tapahtuikin. Muutaman päivän kuluttua syttyi sota. Joukkoa ei sodassa kuitenkaan käytetty alkuperäiseen tarkoitukseensa. Radiovalvonta annettiin muun radiotiedustelun hoidettavaksi. Koulutettavat ja jo aikaisemmin radiovalvonnan tehtäviin tulleet jaettiin radiotiedustelun eri yksiköihin. Tiedossa olevista noin 30 radiovalvonnan miehestä noin kolmannes palveli sodan ajan MO:ssa. Tähän joukkoon kuuluivat myöhemmin MO:ssa merkittävissä tehtävissä, muun muassa komppanian päällikön pitkäaikaisena sijaisena toiminut T.R.O. Lehtonen (myöhemmin Kylmänoja) ja teknisissä tehtävissä toiminut Paavo Kotilainen.

7. Meritiedustelun toiminta ja tuloksia välirauhan aikana

Radiotiedustelu jatkui intensiivisenä rauhan teosta huolimatta. Voimaa saatiin lisää. Edellä mainitusta koulutusryhmästä saatiin kuuntelijoita. Avaajia ja kielimiehiä värvättiin lisää eri tavoin. Voldemar Heyno kertoo, kuinka hän talvisodan jälkeen kulki Helsingissä työttömänä ja rahattomana, Karjalaan kotinsa jättäneenä. Hän tapasi vanhan tuttavansa, Hallamaan organisaatiossa palvelevan avaajan, tuomari Pavion. Kuultuaan venäjänkielen taitoisen Heynon huolen hän vei tämän Hallamaan puheille, joka valitti, että työvoimaa tarvittaisiin, mutta vakansseista on puute. Heyno suostui tulemaan palvelukseen vaikka aluksi vänrikin päivärahalla. Näin alkoi hänen ensin koko sodan ajan ja myöhemmin rauhan aikana eläkeikään jatkunut ura radiotiedustelun palveluksessa. Myös tuleva vaimo, edellä mainittu Ella Kumpulainen löytyi Syvärannasta. Venäjän kielen taitoinen Yrjö Pavloff taas siirrettiin Syvärantaan avaustehtäviin varusmiehenä suoraan RUK:n päätyttyä marraskuussa 1940.

Radiotiedustelun avulla pystyttiin seuraamaan neuvostolaivaston ryhmityksen muutoksia Suomenlahdella ja ilmeistä valmistautumista uuteen sotaan. Samoin seurattiin Baltian maiden miehitystä kesällä 1940. Dramaattinen tapahtuma, jota Syvärannan radiotiedustelu seurasi, oli suomalaisen Kaleva-matkustajakoneen alas ampuminen 14.6.1940 matkalla Tallinnasta Helsinkiin. Radiosanomien avulla seurattiin, miten merellä jo useita päiviä asemapaikallaan ollut sukellusvene poimi meressä kelluvat diplomaattipostia sisältävät säkit ja luovutti ne edelleen torpedoveneelle, joka kuljetti ne Leningradin alueelle. Myöhemmin tapauksesta julkaistu Suomen hallituksen valkoinen kirja paljasti tapahtumasta tietoja, jotka perustuivat ainoastaan radiotiedustelun tuloksiin. Radiotiedustelun johto oli huolestunut siitä, että kyky lukea Neuvostoliiton ”merinelosta” paljastui. Pian merikoodi vaihtuikin ja Syvärannan avausjaos joutui tekemään suuren työn peruskoodin selvittämisessä. Myöhemmin, vuoden 1941 alkupuolella tehtiin 4N-järjestelmään uusi muutos, joka liittyi koodin edelleensalakirjoittamiseen, koodin pysyessä samana. Tämäkin selvitettiin ja avaustoiminta jatkui.

Vuoden 1940 loppupuolella ”osasto 32” siirrettiin Syvärannasta ja Onnelasta Hyrylän esikuntarakennukseen. Täällä se toimi kevääseen 1941, jolloin se siirtyi Kauniaisiin. Tekninen puoli siirtyi jossakin vaiheessa keväällä 1941 Helsinkiin Munkkiniemen Kaartintorpalle.

8. Ulkomaisia yhteyksiä

Hallamaa oli 1930-luvulla luonut yhteyksiä kollegoihin monissa maissa. Yhteyttä pidettiin muun muassa Ruotsiin, Viroon, Saksaan, Englantiin ja Unkariin. Jatkosodan aikana Japanista tuli tärkeä yhteistyökumppani. Talvisodan aikana Tuusulassakin vieraili näiden yhteistyötahojen edustajia. Aivan sodan kynnyksellä siellä kävi kaksi Ruotsin radiotiedustelun upseeria. Upsalan yliopiston nuori professori Arne Beurling vieraili tammikuussa 1940 keskustelemassa viitoskoodin murtamismahdollisuuksista. Beurling tuli myöhemmin tunnetuksi saksalaisen salakirjoituskoneen Geheimschreiber salaamisjärjestelmän murtajana. Hieman myöhemmin myös englantilainen radiotiedustelueversti vieraili Tuusulassa. Englantilaisen kanssa keskusteltiin myös murtamistekniikoista. Englantilaisilta saatiin myös kalustoapua, suuntimoita. Tämä yhteys jatkui vielä jatkosodassa jopa jonkin aikaa sen jälkeen kun Englanti oli julistanut sodan Suomelle.

Silloinen kersantti Artturi Kaltokari kertoo, että kuuntelusaliin tuli eräänä talvisodan päivänä ruotsalainen asiantuntija seuraamaan toimintaa. Hän toi mukanaan undulaattorin eli sähkötyksen vastaanottopiirturin kokeiltavaksi. Laite oli tarkoitettu helpottamaan nopean sähkötyksen vastaanottamista. Näytteeksi otetusta häiriöiden sekaisesta venäläisestä radiosanomasta undulaattori ei pystynyt kuitenkaan piirtämään luettavissa olevaa jälkeä nauhalleen. Kuuntelija Kaltokari sen sijaan kirjoitti sanomaa paperille vauhdilla, poimien kokeneella korvallaan morsemerkit vaivattomasti häiriöiden joukosta. Ruotsalainen jäi ihmettelemään meikäläisen kuuntelijan ammattitaitoa.

Yhteydenpitoa varten ulkomaihin oli radiotiedustelulla oma radioasema ”Asema 1”, joka talvisodan aikana oli sijoitettuna Tuusulaan, Onnelan pieneen sivurakennukseen.

9. Päämajan Radiopataljoona ja sen moottoroitu radiotiedusteluosasto perustetaan

Talvisodan radiotiedustelun organisaatio oli jossain määrin epämääräinen, kuten edellä on todettu. Välirauhan aikana resursseja lisättiin. Hankittiin kalustoa ja reservistä henkilöstöä. Tässä vaiheessa katsottiin tarkoituksenmukaiseksi oman organisaatioyksikön perustaminen. Radiotiedustelun yksiköksi perustettiin juuri ennen Jatkosodan syttymistä 18.6.1941 Päämajan Radiopataljoona (PMRadP). Säämingissä toimiva maaryhmä organisoitiin sen 1. komppaniaksi ja tässä vaiheessa jo Kauniaisissa toimiva meriryhmä 2. komppaniaksi.

PMRadP:n 3. komppaniaksi tuli välirauhan aikana kehitteillä ollut moottoroitu yksikkö, joka sittemmin tunnettiin nimellä MO. Hallamaan tavoitteena oli jo Talvisodan aikana ollut liikkuvan, moottoroidun radiotiedustelukapasiteetin lisääminen olemassa olevaan organisaatioon. Talvisodan mottitaistelut olivat osoittaneet tällaisen lisävoiman erittäin tarpeelliseksi. Ruotsista tilattiinkin tätä tarkoitusta varten kymmenkunta Volvo-umpikuorma-autoa, jotka oli osittain varusteltu radiotiedustelua ajatellen. Muistiedon mukaan niissä oli AGA:n suuntimot valmiina paikallaan. Ne ajettiin Suomeen jäätietä Merenkurkun yli, mutta kuitenkin niin myöhäisessä vaiheessa, että ne eivät ehtineet käyttöön talvisodan aikana. Muutama auto oli aliupseerikoulun käytössä kesällä 1940, kuten edellä todettiin. Seuraavan talven aikana autot varusteltiin ilmeisesti vastaanotinkalustoa täydentäen ja niiden lämpöeristystä parannettiin. Lämmityslaitteeksi asennettiin Porin Matti-nimiset pienet puukaminat.Autojen säilytys- ja varustelupaikka oli Helsingissä, Töölössä Päivärinnankatu 3:ssa sijaitseva suuri ”salainen” kellarihalli. Autot eivät olleet kovin tilavia, josta syystä erityisesti kaminoiden asentamisen jälkeen ne olivat varsin ahtaita. Myös kantavuus oli autoihin sijoitetun varustuksen painoon nähden heikohko, joka sitten sodan eri tilanteissa näkyi huonona maastokelpoisuutena. Varustelutyötä johti vänrikki Veikko Snellman (Virkkunen). Toukokuussa 1941 tuli joukkoon reservistä autoupseeriksi palkattu vänrikki Niilo Kostermaa.

Kostermaan ensimmäisiä tehtäviä tuli olemaan kuljettajien hankinta tälle autojoukolle. Katsottiin, että arvokkaat autot vaativat parhaat mahdolliset kuljettajat. Tässä tarkoituksessa hankittiin ja saatiin lupa Helsingin Autokomppanian parhaan luokan reserviläisten palvelukseen ottoon. Kostermaa ajoi henkilökohtaisesti pääkaupunkiseudulla asuvien reserviläiskuljettajien koteihin viemään palvelukseen astumismääräykset, jo ennen virallista LKP:tä. Samassa yhteydessä hän otti Vallilasta palvelukseen pienen kahden miehen autokorjaamon Helminen & Saarinen kalustoineen.

Alkoi ajoharjoittelu ja autojen tiedusteluvarustuksen kokeilu ja trimmaus Helsingin ympäristössä, lähinnä Pakilassa vanhalla kivetyllä tykkitiellä. Suuntimis- ja kuuntelukokeiluja johtivat tulevan liikkuvan yksikön joukkueenjohtajiksi määrätyt vänrikit. Harjoitukset suoritettiin salaamissyistä aamu-tai iltahämärissä.

Kesäkuun puolivälissä tuleva MO ajoneuvoineen koottiin Tuusulan Järvenpäähän Luther-opiston alueelle. Siellä tehtiin vielä kuuntelu- ja suuntimiskaluston samoinkuin voimalaite-generaattoreiden viimeiset koekäytöt ja tarkistukset. Muistitiedon mukaan päivää ennen Jatkosodan vihollisuuksien alkamista autot koottiin kolonnaksi, johon Kostermaan muistelman mukaan kuului 6 kpl Volvoa sisustettuina ns A-eli kuunteluvaunuiksi, 2 Volvoa sisustettuina B-eli suuntimovaunuiksi ja 1 C-eli voima-asema ja lähetinvaunu. Lisäksi autokalustoon kuului toimistoksi sisustettu linja-auto, useita Opel Olympia-henkilöautoja sekä huolto- ja korjaamoautoja. Näihin oli sijoitettu muun muassa Helsingistä pakko-otettu autokorjaamo.

Kolonna aloitti marssinsa kohti Savonlinnaa, jonne saavuttiiin seuraavana päivänä. Matkan aikana oli pommitettu sekä Heinolaa että Mikkeliä, mutta pomitukset eivät sattuneet ajallisesti kolonnan marssireitille. Marssi päättyi Sääminkiin, jossa Rauhalinnan ja Emäntäkoulun alueella radiotiedustelumme maavoimaosa toimi. Sieltä matka eräiden valmistelutöiden, mm. ajoneuvojen naamiomaalauksen jälkeen, jatkui 27.6. kahtena joukkueena kohti Karjalankannasta, jossa toiminta jatkui 1 – 2 auton ”motti”-ryhminä eri hyökkäyssuuntien mukana. Vasta syksyllä 1941 liikkuva radiotiedustelu organisoitiin komppaniakokoonpanoon, Päämajan Radiopataljoonan 3. komppaniaksi.

Näin olivat talvisodan ja välirauhan ajan Tuusulassa toimineet radiotiedustelun osat siirtyneet muille toimintapaikoille ja radiotiedustelun aika Tuusulassa päättyi.

Edellinen sivu: Artikkelit
Seuraava sivu:

Uutiset

Sivu 1 / 6  > >>

Kategoria: General
Kirjoittaja: Tiedottaja
Lokakuussa 2016 julkaistiin Ohto Mannisen, Lauri Lehtosen ja Timo Lienen kirjoittama kirja Sanomansieppaajia ja koodinmurtajia, joka kertoo radiotiedustelumme toiminnasta sotavuosina 1939–45.
Kategoria: General
Kirjoittaja: Tiedottaja

Kouvolan Sotilasradiomuseo järjestää 10.–11.9. (lauantai-sunnuntai) matkan Pietariin ja Kronstadtiin. Pietarissa tutustutaan sotamuseoon ja Kronstadtissa Popov-museoon. Matka varmasti kiinnostaa myös ELSO-killan jäseniä.

Matka Kronstadtiin kulkee Suomenlahden ali ja yli menevää patotietä, joten sekin nähdään matkalla.

Matkan kustannus on n. 250 €/henkilö + viisumikulut. Ilmoittautuminen matkalle 30.7. mennessä

Ilmoittautuminen sähköpostilla: museo@putkiradiomuseo.fi

Kategoria: General
Kirjoittaja: Tiedottaja
ELSO-kilta kokoontuu vuosikokoukseen Turkuun lauantaina 9.4. klo 15 alkaen. Kokouksen lisäksi päivän ohjelmassa on esitelmiä, ruokailu ja sauna. Kaikki jäsenet toivotetaan lämpimästi tervetulleiksi.